In ambulatorio, un paziente sfinito:
facciamo spazio al pianeta infinito.

Ormai già vecchio, d’intatta bellezza,
gli anni l’han trattato con dolcezza

L’azzurro dei mari scorgo sul viso,
e i distici dei miei versi vi ravviso.

Fiera nobiltà, serena quietudine
che lo cinge come d’abitudine

l’oscurità da lui mai temuta
non lo turba la velocità sostenuta,

la foresta umida e pluviale
ha il clima d’un corpo caldo ed eguale.

E senti il battito del pianeta,
quando sollevi la mano, quieta,

il polso del mondo racconta il palese:
cogli la frequenza delle sorprese.

A volte il battito s’infittisce
altre invece adagio defluisce.

Finché di vita in vena ancor resta
accenna un sorriso, il polso si desta.

IKÄKAUSITARKASTUS

Potilas tulee voipuneena vastaanotolle
tehkäämme tilaa maapallolle.

Vaikka ikääntynyt, edelleen kaunis
ovat vuodet kohdelleet sitä lempeästi

Poskilla merien sini
sekä runoni kaksoisrivit.

Ylväs, ylevä hiljaisuudessa
joka ympäröi sitä joka puolelta

pimeydet eivät sitä pelota
vauhti ei sitä sokeuta

ruumiinlämpö sademetsässä
sama kuin ihmisessä.

Ja tunnet maapallon sykkeen
kun otat ja nostat käsivarren

pulssi kertoo mistä on kyse
aistit yllätysten ilmestymistiheyden.

On aikoja jolloin syke ripenee
ja aikoja jolloin syke harvneee.

Niin kauan kuin elämää on jäljellä
heikkonakin, pulssi sinnittelee, hymyilevänä.